Päivi Hytösen mielikirjat

Marras-joulukuun vaihteessa 2010 äidinkielen opettaja Päivi Hytönen on asettanut esille lempikirjojaan.


Claudia Roden, Italialainen keittokirja
Olen asunut Italiassa vuoden. Söin hyvin Toscanassa ystävien luona ja ravintoloissa. Tutustuin uusiin tapoihin käyttää kasviksia. Nykyisin keskeistä kesäruokaamme on ensi kerran Firenzessä syömäni paistetut kesäkurpitsat, jotka maustan basilikalla, persiljalla tai salvialla.
Vuoden aikana opin käymään kaupassa, ostamaan itselleni uusia ruokatarpeita. Ihastuin kaniin, polentaan ja fenkoliin. Claudia Rodenin Italialaisessa keittokirjassa on Italian keittiön klassikkoreseptit, mm. panzanellan (tomaattileipäsalaatin) ja pappa al pomodoron (tomaattileipäkeiton) ohjeet. Kirja on myös esineenä tarpeeksi iso: sen väliin mahtuu arkistoksi lehdistä kerättyjä reseptejä.
Pidän ruoan laittamisesta ja juhlien järjestämisestä. Luen joskus keittokirjoja nukkumaan mennessäni unilukemiseksi. Samalla haaveilen ja suunnittelen, millaisia ruokia voisin joskus tarjota ystäville ja sukulaisille.

Michel Tournier, Keijujen kuningas
Luin Tournierin Keijujen kuninkaan ensimmäisen kerran noin 20-vuotiaana opiskelijana. Sen maailma yhdistää myytin ja toisen maailmansodan historian. Romaani on älyllistä kerrontaa – ja sen luettuani on ollut vaikea löytää tyydyttävää luettavaa.
Olen lukenut romaanin kolme kertaa – yleensä kerta riittää. Viimeisen kerran luin romaanin karttojen kanssa. Seurasin päähenkilö Abel Tiffauges’n matkaa sotaa käyvän Euroopan halki. Pariisissa kuljin katu kadulta hänen mukanaan. Hankalinta oli löytää romaanin lopun paikat kartalta: silloisessa kartassa oli valkoisia kohtia Itä-Preussissa. Nyt samat paikat löytyisivät googlen kuvina, mutta viehätys tuskin olisi sama kuin tuon noin 15 vuoden takaisen pääsiäisen, jonka vietin romaanin ja karttojen parissa.

Cees Nooteboom, Seuraava tarina
Nooteboomin romaani on absurdi kertomus opettajasta, joka menettää identiteettinsä. Se kertoo vanhojen kielten opettajan ristiriidoista koulussa. Siinä on tragiikkaa ja komiikkaa – ja muistan nauraneeni monta kertaa lukiessani romaania. Naurun paikat syntyvät opettajien elämästä hyveellisyyden esikuvina ja lihallisen elämän eläjinä. Koulu on samanlainen paikka joka puolella maailmaa. Kun opettaja rakastuu oppilaaseensa, syntyy aina ristiriitoja, mutta Nooteboom kuvaa nekin humoristisen absurdisti.
Romaani sijoittuu Hollantiin. Yksi kiinnostuksen kohteistani on hollannin kieli, jota en osaa kuin muutaman sanan. Pystyn ostamaan itselleni aikuisten lipun sanoin: Een vollvassene , ja ymmärrän jotain, kun belgialaiset ystäväni puhuvat hollantia. Kielen soundi on hauska, koulusaksan, -ruotsin, -englannin ja -ranskan perusteella aika paljosta saa selkoa.

Iris Uurto, Puut juuriltaan
Iris Uurto on suomalainen kirjailija, jonka romaanit ovat psykologisen romaanin klassikoita. Uurtoa ei oikeastaan enää kukaan lue. Muistaakseni innostuin Uurron romaaneista jossakin opiskeluaikaisessa kotimaisen kirjallisuuden seminaarissa – ja luin sekä keräsin niitä itselleni kotihyllyyn. Samanlaisia keräilysarjoja olen lukenut Oiva Paloheimolta, Marko Tapiolta, Auni Nuolivaaralta, Irja Sallalta ja jo lapsena Hilja Valtoselta. Uurto edustaa mielikirjoissani näitä jossain määrin unohdettuja, mutta omana aikanaan merkittäviä kirjailijoita.
Puut juuriltaan kuvaa sotaa. Se on ensimmäinen suomalaista sotaa kuvaava romaani, jonka luin. Sen näkökulma on ihmisen, ei miehen tai taistelevan sotajoukon. Siksi sen kuvaus on voimakasta; sen kuvaukseen pystyy eläytymään sekin, jota sota historiankirjoituksena tai realistisena kuvauksena ei erityisemmin innosta. Kaikkein eniten minuun on jäänyt vaikuttamaan kuvaus, jossa päähenkilö pakenee mm. uimalla vihollisen hyökkäystä. Romaani ei siis ole kuvaus sankaruudesta vaan ihmisyydestä.

Jyrki Vainonen, Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita
Vainosen novellikokoelmassa on suomalaisen realistisen novellistiikan traditiolle vieraita novelleja. Niissä liikutaan mahdollisissa maailmoissa eli maailmoissa, jotka voisivat olla tosia, mutta jotka ovat jollakin tavoin outoja. Yksi kokoelman novelleista on erityisen tärkeä: Linnustaja. Sen valitsin ensimmäiseen oppikirjaani (Seitsemän elämää – Lukion kirjallisuuden tehtäviä 1) novellin kummallisen kertojan vuoksi. Kertoja nimittäin puhuttelee koko ajan lukijaa eli lukija on sinä, joka elää sinänä mukana koko kaameaan loppuunsa päätyvän novellin. Vainonen käyttää hänkin myyttejä novelliensa aineksina.
Luen paljon novelleja – olisin voinut valita mielikirjakseni myös jonkin Maarit Verrosen, Sari Malkamäen, Kjell Westön, Tuuve Aron tai Petri Tammisen novellikokoelman, mutta Vainosen esikoiskokoelma on tehnyt minuun suurimman vaikutuksen lukijana.

Sirkka Turkka, Tule takaisin, pikku Sheba
Sirkka Turkka voitti tällä kokoelmalla aikoinaan kirjallisuuden Finlandia-palkinnon, silloin, kun palkinto annettiin myös muulle kirjallisuudenlajille kuin romaanille.
Turkan runot ovat kulkeneet mukanani vuodesta 1986 asti. Ne eivät vanhene. Niiden kuvakieli tehoaa minuun. Niissä liikutaan minulle tuntemattomassa mutta silti tutussa maisemassa: tallissa, maatilalla, tiellä. Runoissa on hevosia, kukkoja, varpusia, mutta myös ruudulliset verhot, punainen yksinäinen lenkkitossu, Kullervo ja venäläisen älymystön rippeet.
On siis kuva, äly ja myytti: minulle tärkeät kaunokirjallisuuden ainekset. Olen metaforaihminen: yhdistän metaforan lukemisessa ja tutkimisessa kaksi minua kiinnostavaa asiaa. Kielen ja kuvan.

Ilpo Tiihonen, Largo
Ilpo Tiihosen runoissa soi rytmi ja kieli. Siksi ne ovat herkullisia paloja. Mielikirjojeni sarjassa voisi olla myös Ej-kaj Plumps – Hyppyjä Helsinkiin. Siitä kokoelmasta tein peruskoululaisten oppilaitteni kanssa esityksen kevätjuhlaan. Meillä oli hauskaa. Tiihosen runojen kanssa elämässä on rytmiä ja intohimoa. Largon ostin itselleni joululahjaksi jokunen vuosi sitten.

Eija Palosaari, Lupa särkyä. Kriisistä elämään
Eija Palosaaren tietoteos käsittelee ihmistä kriisissä. Se kuvaa ne asiat, jotka ihminen omassa minuudessaan ja ympäristössään kohtaa, kun ihminen joutuu tahtomattaan ketä tahansa ihmistä järkyttävän tapahtuman osalliseksi joko uhriksi, auttajaksi tai vain sivustakatsojaksi.
Teos avasi minulle ymmärrettäviä selityksiä ihmisten oudollekin käyttäytymiselle kriisitilanteissa. Teos on yleistajuista psykologiaa – sen lukemiseksi ei tarvita ammattilaisen taitoja, mutta teos antaa opetustyön ammattilaiselle niin henkilökohtaisen kasvun kuin toisten ihmisten ymmärryksenkin välineitä.

Julia Kristeva, Muukalaisia itsellemme
Muistan lukeneeni Kristevan teoksesta mielenkiintoisia ajatuksia muukalaisuudesta. Teos avasi minulle niitä tuntemuksia, joita olin itsekin erilaisia muukalaisuuskokemuksissani kokenut. Haluaisin taas palata teokseen luettuani Anja Snellmanin romaanin Parvekejumalat, joka kertoo fiktion keinoin muukalaisuudesta. Samoja ajatuksia eri muodoissa: muukalaisen ulkopuolisuutta ja halua olla sisäpuolinen.
Kristevan teos on ensimmäinen osa sitä ajatusketjua, joka on minua rakentanut ymmärtämään toiseutta ja maahanmuuttajan todellisuutta.

Kieli ja sen kieliopit – opetuksen suuntaviivoja
Kielioppityöryhmän mietintö oli 1990-luvun puolivälissä käänteentekevä teos, joka käsittelee konkreettisella tavalla sitä, miten kielioppia voisi opettaa. Sen lähtökohdat ovat niissä kielen teorioissa, joita yliopistossa opiskelin. Sen ilmestymisen aikaan opetin peruskoulussa kielioppia ja aloin kehittää omia kielenopetuksen menetelmiäni. Kielioppityöryhmän mietinnön avulla omien sovellusten tekeminen oli helpompaa kuin yliopistossa opiskeltujen innostavien teoreettisten näkökulmien perusteella.
Kielioppityöryhmän mietinnöstä syntyi myöhemmin Iso suomen kielioppi – ihana kirja. Ja kielioppityöryhmän mietinnöstä omien opetussovellusten kautta syntyi minun elämääni tekstipohjaisen kielen ja kieliopin opetuksen kouluttajan ja tietokirjailijan ura.