Tommi-Tapio Hämäläisen mielikirjat

Tommi-Tapio Hämäläisen mielikirjat ovat esillä Opiston kirjaston vitriinissä toukokuun alusta elokuun loppuun saakka. Tervetuloa tutustumaan!

Ilmari Kianto: Punainen viiva (1. painos 1909)

Yli seitsemänkymmentä teosta julkaisseen kirjailijan tunnetuin teos – joka sisältää niin hersyvää kerrontaa kuin vankkaa sosiaalihistoriallista draamaakin. Kirja on noussut aikojen saatossa jonkinlaiseksi köyhän kansan sinfoniaksi, kertomukseksi punaisen viivan vetämisen jatkuvasta ajankohtaisuudesta.

Kirjailijan alkuperäisestä tarkoituksesta on käyty lukuisia keskusteluja; Kiantohan oli itse hyvinkin oikeistolaismielinen. Kirjasta voi toisaalta aistia myötätuntoa köyhää kansaa kohtaan – ja samalla se pilkkaa kaikenlaisia kansaa vokottelevia leveämmän leivän lupaajia; kuten soli-sali-raatteja ja näiden rakutaattoreita. Mielenkiintoinen ja hämmentävä teos.

Kun kirjaa lukee nykypäivän todellisuudessa, se herättää ainakin itseni ajattelemaan, että Suomen synnytyksen aikaan vaalikansan herättelyksi luvattu sosiaalireformi taitaa olla edelleenkin aika lailla kesken…

Platon: Valtio (alkuteos n. 390 eaa.)

Kreikkalaisen filosofin vastaus Kiannon kuvaamiin ongelmiin. Kirjoitettu parisen tuhatta vuotta ennen Kiannon kirjaa. Platonhan hahmottelee teoksessaan täydellistä valtiota. Ideana oli, että kun rakennelma on kunnossa ja se edesauttaa johtoon oikeat hallistijat – yleinen hyvinvointi yms. toteutuu itsestään. Teos on kirjoitettu dialogin muotoon, joten sen voi lukea halutessaan myös itsensä kanssa väitellen.

Platonin malli on pieni kaupunkivaltio, jonka ihmiset on jaettu kolmeen luokkaan. Työläisiin, jotka olivat ainoita, joilla oli omistusoikeus - mutta heillä ei ollut asiaa politiikkaan, ”alempiin vartijoihin”, jotka toteuttivat vartijoiden ohjeita ja hoitivat valtion yleisiä hallintotehtäviä, ja ”valtiota johtaviin vartijoihin” eli filosofeihin – tiedon vartijoihin. Valtion toiminnan keskeisenä tavoitteena oli viimeksi mainittujen löytäminen ja koulutus.

Näiden lisäksi Platon käsittelee valtion perusteita laatiessaan mm. sensuuriin, propagandaan, taiteen tehtävään, syntyvyyden säännöstelyyn, vapaaseen kasvatukseen, feminismiin ja yhteisomistukseen liittyviä näkökohtia. Kirjasta löytyy siis vastausmalli lähes kaikkiin polttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Ben MacIntyre: Herrakansa viidakossa (2002)

Kiehtova kertomus kahdesta matkasta, joista toinen kuljettaa lukijan halki syrjäisen osan Etelä-Amerikkaa, Paraguayn sademetsiin – toinen saattelee hänet halki kirjallisen lähdeviidakon, filosofi Friedrich Nietzschen elämän loppuvaiheiden äärelle.

Kummankin matkan päätepisteessä tavataan Friedrichin sisar Elisabeth Nietsche. Vaikka Friedrich itse sanoutui irti aatteesta ja sen rodunjalostusopeista – Elisabeth-sisaren aikaansaannosta oli, että filosofin tekstit liitetään usein natsismiin.

Elisabethin historiallinen saavutus oli, että juuri hän muokkasi ja toimitti veljensä teksteistä uusia laitoksia kansallisaatteen ajajien käyttöön. Hän myöskin purjehti vuonna 1886 Saksasta Paraguayhin perustamaan arjalaista siirtokuntaa, Nueva Germaniaa. Siirtokunta kukoisti vuosikymmeniä rotuopin kannattajien uutena valtakuntana; lähettipä jopa valtakunnanjohtaja Hitler 1930-luvun lopulla saksalaista multaa siirtokunnan hautausmaalle. Ja Nueva Germaniasta löytyy edelleen kourallinen vaaleaihoisia etäsaksalaisia, muutamia muita eurooppalaisia utopisteja sekä suuri joukko näiden eteläamerikkalaistuneita jälkeläisiä.

Seudulla muistetaan lukuisia tarinoita entisaikain kansallismielisistä siirtolaisista. Elisabethin kartanon rauniot ovat edelleen pystyssä. Ruokasalin halkeilleella laattalattialla juoksentelee nykyisin maatiloilta karanneita ja villiintyneitä, sekarotuisia possuja.

Hella Wuolijoki: Työmiehen perhe. Työmies Rantasen perheen kronikka vuosilta 1895–1945. (1970, 2. painos)

Jaakon silmät ahmivat maahan pudonneita likaisia perunankuoria.

-    Päivää, sanoi Jaakko.

-    Päivää, päivää, vastasi mökin emäntä ystävällisesti.

-    Janottaa. Saisinko emännältä vähän vettä?

-    Tuossa on ämpäri kaivolla.

Jaakko joi ahneesti.

-       Mistäs sitä tullaan, kysyi emäntä.

-       Kaupungista päin.

Mutta pikkupoika emännän vieressä kuiskasi:

-       Äite, äite, tuo mies haisee ihan kuin isä kun se vankileiriltä tuli.

Romaani pohjautuu samannimiseen kuunnelmasarjaan, jota Wuolijoki kirjoitti ja ohjasi Yleisradiossa pääjohtajakaudellaan. Kerrotaan, että hän kirjoitti kuunnelmat luokkatietoisesta ja valveutuneesta työläisperheestä vastapainoksi harmittomalle ”Suomisen perheelle”, jossa kuvattiin hupailevaan sävyyn porvarisperheen huoletonta elämänmenoa.

Kun Wuolijoki yritti ensimmäistä kertaa julkaista kuunnelmia romaanina vuonna 1950, johtavat kustantajat nostivat kätensä kauhuissaan pystyyn ja kieltäytyivät. Teoksen myönnettiin kyllä olevan taitava poliittinen tendenssiromaani, mutta sen vavahduttavaa realismia säikähdettiin ja kirjaa pidettiin pelottavana vasemmistolaisena propagandana.

Rantasen perheen kronikka on vavahduttava historiallinen kuvaus työläiskansan kovista ajoista ja sorron kokemuksista – ja samalla se on myös toivorikas kertomus aikojen muutoksesta sekä elämässä selviytymisen mahdollisuuksista.

Claude Simon: Flanderin tie (1985, 2. suomennettu painos. Alkuteos 1961)

Eurooppalaisen maailmansotakirjallisuuden ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Kuvaus Pariisista Belgian rajalle johtavaa tietä ratsastavan nuoren Georgesin mielestä, kaoottisista ajatuksista joissa limittyvät toisiinsa havainnot sotarintamalta, muistot vankileiriltä ja lemmenyöt kohtalokkaan Corinnen kanssa. Haastavaa mutta hyvin antoisaa luettavaa.

Kirja edustaa tyylillisesti 1950-luvulla ranskalaisessa kirjallisuudessa noussutta ns. sisäistä realismia, jossa hylätään naturalistisen romaanin juoniainekset ja kerronta tapahtuu kirjan esittämän päähenkilön sisäisten kokemusten, vaikutelmien ja assosiaatioketjujen kuvausten kautta.

Kerronta seuraa tajunnanvirtaa, välimerkkeinä lähinnä pilkkuja: pisteitä tuskin yhtä sivua kohti – jos kohta aina edes sivunkaan välein, toisinaan harvemminkin – mikähän on sinänsä loogista koska eihän ajatuksissakaan ole pisteitä, lähinnä vain jonkinlaisia taukoja, ajatuksen katkoja, hiljaisia pysähdyksiä, ennen kuin ajatuksen virta taas jatkuu…

Aale Tynni (toim. ja suom.): Tuhat laulujen vuotta. Valikoima länsimaista lyriikkaa (ensipainos 1957)

Jos saisin ottaa yhden kirjan mukaan autiolle saarelle, se olisi ehdottomasti Tuhat laulujen vuotta.

Sisältää nimensä mukaisesti kokoelman alkuperäisiä runoja suomennoksineen noin tuhannen vuoden ajalta, yli kahdeltasadalta runoilijalta. Teos, josta ainakin minä löydän joka avaamiskerralla jotakin uutta luettavaa. Aina kun olen tarvinnut sopivaa värssyä johonkin – se on löytynyt viimeistään tästä opuksesta.

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus (1. painos 1942)

Hilkka Lindgrenin elämän ulkoiset piirteet olivat hyvin samanlaiset kuin Kirstinkin: luennoilla istumista, lukemista, keskusteluja kahviloissa ja oman selvän tunnelmansa sisältäviä boksi-iltoja. Mutta tapahtumat, jotka Jorma Vehmas oli tuonut hänen elämäänsä, erottivat hänet ratkaisevasti Kirstistä ja saivat hänet tuntemaan itsensä kehittyneeksi ja aikuiseksi hänen rinnallaan.

Eila Pennasen esikoisromaani. Kuohuvan kolmekymmentäluvuin tilinpäätös, jossa tutkaillaan opiskelijanuorison elämää ajan poliittisten ristivetojen, voimistuvan sodan uhan, syntisen kaupunkilaiselämän ja aikuistumisen mukanaan tuomien hormonaalisten paineiden myllerryksessä.

Ja kuinka saattaakaan kielellinen ilmaisu olla niin sofistikoitunutta, niin hienostunutta ja harkittua kuin tässä teoksessa. Pokkaripainoksena aivan loistavaa junalukemista.

  

Samuli Paronen: Tämä on huone 8. Novelleja. (1. painos 1969)

Karheita tarinoita maasta, jonka nimi on Suomi, ja jossa eletään enimmäkseen jonkinlaisessa rospuuttotilassa. Niin pihalla kuin huoneissakin.

Umpeen jäätyneitä tai nihkeäksi huurtuneita ikkunoita. Liukasta, märkää, lehdet roikkuvat puissa, valo useimmiten hämärää tai jopa pimeän puoleista. Väsymys vaivaa, nälästä nyt puhumattakaan. Hiki haisee – joskaan töitä ei välttämättä ole ollut, mitä tehdä – ja muutkin eritteet saattavat tuoksahtaa. Ja loppu on hyvin harvoin onnellinen. Jos elämä saa jatkuakseen, se tapaa olla voittopuolisesti harmaan arkista.

Ja silti tässä elämässä on jotakin tavattoman kiehtovaa. Näin on myös Samuli Parosen novelleissa.

 Richard Brautigan: Taimenenkalastus Amerikassa (suomennettu painos 1974. Alkuteos 1967)

Meillä melko tuntematon amerikkalaiskirjailija, joka oli 1960-luvun Yhdysvalloissa nuorison kirjallinen sankari. Brautiganin kirjat muodostavat siteen beatnikkien ja hippien sukupolvien välille.

Taimenenkalastus Amerikassa on lyyrinen road-kirja, samalla se on matka kirjailijan omaan kasvuhistoriaan, joiltakin osin myös Amerikan historiaan. Nämä kaikki kietoutuvat kertomuksiin taimenista ja niiden kalastamisesta. Tai sitten ihan vain sanaan taimenenkalastus. Sanat sinänsä ovat myös tässä kirjassa merkittävässä osassa. Niitä kannattaa maistella.